Omistan tämän kirjoitukseni edesmenneille vanhemmilleni, jotka opettivat pärjäämään elämässä, vaikka se ei aina niin ruusuista olisikaan.
Palaan ajassa 50-luvulle Kemin maalaiskuntaan, Liedakkalan kylään, jonne vanhempamme rakensivat kaksi huonetta ja keittiön sisältävän mökin. Pitkään myöhemmin olohuoneeksi valmistunutta huonetta kutsuttiin kylmäksi kamaraksi, koska se oli keskeneräinen ja niinpä asuttiin pientä kamaria ja pirttiä, kuten keittiötä siihen aikaan nimitettiin.
Meitä lapsia oli tuolloin kuusi, viisi tyttöä ja yksi poika. Myöhemmin syntyi vielä kaksi poikaa, joten perheemme oli kokonaisuudessaan kymmenhenkinen. Se ei ollut mitään erikoista, koska useimmissa perheissä oli suuri lapsiluku siihen aikaan.
Isämme oli ammatiltaan muurari ja teki minkälaista työtä tahansa, eli vapaa-aikanaan korjasi kelloja ja leikkasipa vielä kyläläisten hiuksiakin. Äitimme oli kotiäiti, sillä miten sitä olisi lapsikatraalta töihin kyennyt edes lähtemään, tosin myöhemmin hän oli rakennuksilla ja myös uitossa kesäisin. He olivat löytäneet toisensa samalla työmaalla ollessaan ja siitä se lempi leimahti pohjoisen tytöllä ja Karjalan pojalla. Isä oli Karjalan evakoita ja tuli pohjoiseen työn perässä, kun täällä sodan jälkeen maksettiin markkaa suurempi tuntipalkka ns. lapin markka.
Tuohon aikaan elämä vielä hymyili ja kaikki oli hyvin, kunnes yhtenä päivänä kaikki muuttui. Isä oli työmatkalla ajanut kolarin moottoripyörällään kuorma-auton kääntyessä eteen. Huonostihan siinä kävi, sillä hän oli vakavasti loukkaantunut, eikä hänen uskottu enää siitä toipuvan. Toisin kuitenkin kävi, hän selvisi, vaikka lääkärin mukaan ”, vain yksi tuhannesta jää henkiin tuollaisessa tapauksessa”. Isällä todettiin kallonpohjan murtuma ja aivojen ruhjevamma.
Palattuaan kuoleman rajamailta takaisin alkoi pitkä toipuminen ja äiti olisi saanut jättää hänet laitoshoitoon, mutta hänet haluttiin kuitenkin kotiin.
Isä ei aluksi tuntenut meitä, eikä äitiäkään, vaan ihmetteli, ”kuka on tuo nainen joka pitää Mirjan vaatteita ja on tuonut tuollaisen lapsilauman tullessaan tänne asumaan”.
Aikaa myöten muisti palautui, mutta työt oli tehty, sillä hän ei enää pystynyt keskittymään työhönsä. Siitä alkoi uusi luku meidän elämässä, missä tulimme tietämään, mitä on, kun köyhyys astuu pirttiin, tosin emmehän me lapset sitä niin ymmärtäneet, mitä meidän vanhemmat joutuivat kokemaan, kun sen ns. jokapäiväisen leivän saanti muuttui niin, ettei sitä yksinkertaisesti ollut millä ostaa.
Tieto isän loukkaantumisesta sai kyläläiset keräämään rahaa keskuudestaan, jolla avustettiin sen hetkistä tilannettamme taloudellisesti, mikä oli osoitus kanssaihmisten yhteisöllisyydestä ja myötäelämisestä suurta perhettämme kohtaan.
Oikeuden käynnissä isällä ollut lakimies vaihtoi puolta ja asettui edustamaan kuorma-autoilijaa. Isä todettiin syylliseksi ja niin hän sai kärsiä kolarista tulleet vammansa omana vahinkonaan. Muistan yhä, kun tuo kyseinen autoilija tuli meille eräänä sunnuntaina ja oli silloin todennut, ” ettei hän tiennyt että teillä on noin paljon lapsia”. Ilmeisesti oli tuntenut ”pistoksen” syvällä sisimmässään, kun sai isän lakimiehen omalle puolelleen.
Meidän elämä muuttui täysin, sillä köyhyys, voin sanoa julkinen köyhyys astui ovesta sisään isän työkyvyn mentyä. Hän oli ollut aktiivisesti mukana kylän asioissa, mm. urheiluseurassa ja toimihan hän myös kunnallisessa luottamustehtävässäkin jakaen mm. sosiaaliavustuslappuja apua tarvitseville. Nyt hänestä ja hänen perheestään oli tullut yksi noista avun tarvitsijoista.
Sosiaalihuollon varassa siis elettiin, eikä se ollut hurraamista, kun muistaa vieläkin ne osuuskaupan vastakirjat joille ruokaa kaupasta velaksi ostettiin. Säästeliäänä piti äidin olla, että pystyi kymmenhenkisen perheen ruokkimaan. Sosiaaliavustukset eivät riittäneet ja näen vieläkin sieluni silmin äidin kasvot, kun hän itkien tuli kotiin kauppakassi tyhjänä ja kysyttyämme miksi hän itki ja miksi ei ole mitään tuonut, hän näytti, miten vastakirjan laitaan oli myymälänhoitaja kirjoittanut tekstin; ”ensin vanha velka pois ja sitten vasta uutta”! Äidin kyyneleet eivät silloinkaan jääneet viimeisiksi, sillä monenlaiset vaikeudet ja huolet täyttivät hänen elämänsä vuosiksi eteenpäin.
Vanhin siskoni kertoi miten hän vartuttuaan oli ollut samaisessa kaupassa asioimassa yhtä aikaa äidin kanssa, kun äiti oli pyytänyt vielä kahvipakettia, johon myymälänhoitaja oli vastannut, ”ettei voi antaa kun on jo tätä velkaa enempi mitä sosiaaliavustuksella saa”. Tuo kielto tapahtui muiden asiakkaitten kuullen, eli siinäkin piti suurperheen äitiä vielä nöyryyttää. Äiti sai kuitenkin pyytämänsä kahvin, kun siskoni oli luvannut sen maksaa. Eikä tämä ollut ainoita pahanmielen kauppareissuja, joita hän joutui kokemaan yrittäessään saada perheelleen ruokaa.
Onneksi meillä oli pieni perunamaa josta sai jonkin verran satoa. Usein kun ei muuta ollut keitettiin perunoita ja siihen tehtiin ruskea kastike, ilman minkäänlaisia sattumia ja kaikki olivat tyytyväisiä. Siihen aikaan tuli tutuksi myös sellainenkin ruoka, jossa lautaselle paloiteltiin vain näkkileipää ja siihen kaadettiin keitetty maito ja myös leipäkiisseli, johon käytettiin kuivuneet ruisleipäkannikat. Silakkalaatikkoa äiti valmisti myös usein, se kun oli halpaa syötävää ja olihan se myös maukasta. Leipä voideltiin tavallisella margariinilla, johon äiti oli sekoittanut suolaa, eikä sitäkään kukaan meistä ylenkatsonut. Köyhyys opetti hyödyntämään kaiken, mikä tämän päivän ihmisille ei tulisi mieleenkään.
Elämä jatkui kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Tietenkin meidän piti osallistua kotitöihin, olivat tiskivuorot ja maidonhakureissut, jotka jokaisen piti hoitaa vuorollaan ja myös siivoukset ja puunkannot.
Koulun alkaminen toi omat vivahteensa arkipäiviimme. Talvella liikuntatunnilla piti viedä sukset ja jokainenhan sen tiesi ettei meidän perheessä kellään niitä ollut, mutta siitä sai tavallaan rangaistuksen, kun ei ollut tuonut suksia kouluun, joten meitä marssitettiin pitemmän puoleinen lenkki. Veljeni kanssa arvioimmekin nyt tuon kävelymatkan pituutta ja tulimme siihen tulokseen että sehän oli lähemmäs 8 kilometriä, eli ei mikään pieni juttu suksettomuuden vuoksi. No, silloin sitä tehtiin mitä tehdä piti.
Koulun juhlat olivat sitten yhdenlainen ponnistus äidille, kun piti saada meille tytöille mekot. Jostakin se kangas saatiin hankittua ja mummo, joka oli taitava ompelija tuli apuun ja yhdessä he äidin kanssa ne ompelivat.
Kaksi kertaa vuodessa saimme uudet mekot siis kevät- ja joulujuhliin. Muuten sitten pidettiinkin isompien sisarusten pieneksi menneitä vanhoja vaatteita.
Joulua vietettiin kuten muutkin ja pukille laulettiin oikein kuorossa. Lahjaksi saimme sellaiset vaaleanpunaiset kerrastot ja pienet 70 gramman suklaalevyt jokainen oman ja se oli ylellisyyttä se.
Jouluna meille tuotiin yhdestä kylän talosta maitoa oikein tonkalla ja pussillinen puuroriisiä. Se oli mieltä lämmittävä ele, puhumattakaan siitä miten puuro sitten maistui, kun äiti sai sen valmistettua ja maitoakin sai juoda enemmän kuin lasillisen. Meillähän ei sitä maitoa ylen määrin ollut koskaan, sillä viiden litran astialla sitä haettiin ja siitä kuorittiin aina ensin kerma kahvia varten pois, joten loppu jaettiin tasan meille kaikille.
Näin opittiin tasavertaisuutta jo kotona, sillä äiti oli mestari jakamaan kaikki tasan kahdeksaan osaan, jopa lakritsipötkyistäkin hän leikkasi samanmittaiset palat jokaiselle, silloin harvoin kun sitä sai.
Naapurustossa oltiin meidän perheestä monenlaista mieltä, eikä aina sääliä tunnettu, sillä usein saimme kuulla, miten olemme ”kunnan elättejä”. Parhaat kävi meillä juovuspäissään lyömässä oikein nyrkkiä pöytään sanojensa saatteeksi. Hekin tosin ovat jo viimeisen rajan tuolla puolen, joten suotakoon se heille anteeksi.
Paljon muutakin sitä sai kuulla ja kokea juuri köyhyyden vuoksi, mutta ei se meitä lannistanut, sillä kaiken köyhyyden keskellä on rikkautena ollut se, että meistä on ollut toisillemme seuraa, milloin on kiivetty katon harjalle ja istuttu siellä kuin ”kanat orrella” ja laulettu porukalla. Saman teki myös hiljattain edesmennyt veljeni, joka soitti trumpetilla ns. ”iltasoiton” kyläläisille. Monenlaista touhua keksittiin ja välillä aina nahisteltiin keskenämme, joten ei niin köyhää, ettei meilläkin jotain ollut omasta takaa, kun oli omat tappelukaverit
Vanhemmillemme tuo mennyt aika on ollut kaikkein raskainta. Isälle siten, että hän joka aiemmin oli ollut monessa mukana ja tehnyt työnsä ja huolehtinut perheestään ja kaikesta elämiseen liittyvästä, ei siihen enää alle 40 vuoden iässä onnettomuuden jälkeen pystynytkään. Sen on täytynyt olla raskasta niin tunnolliselle ihmiselle. Yhdessä he kuitenkin jatkoivat ja jaksoivat meidän lapsilauman kanssa.
Vasta vuosia jälkeenpäin isän onnettomuusasiaa alettiin selvittää uudestaan ja silloin todettiin hänen olleen työmatkalla ja vakuutusyhtiön olevan korvausvelvollinen, eli tavallaan työtapaturma oli kyseessä. Hänelle maksettiin taannehtivasti niiltä kaikilta vuosilta korvaus menetetyistä ansioista. Mitä ”Karjalanpoika” teki tuossa tilanteessa? Hän meni kunnanvirastoon ja lasketti paljonko hän on saanut kunnalta avustusta perheen elättämiseen ja maksoi saatuaan summan selville kaiken takaisin. Syyksi isä ilmoitti sen, että ” hän haluaa, että meidän lapset saavat elää nyt niin, ettei heitä haukuta kunnan eläteiksi.”
Kyläläiset kommentoivat, ettei olisi kannattanut maksaa takaisin, mutta isä halusi niin tehdä ja se hänelle suotakoon, miehelle joka halusi pitää vaimostaan ja lapsistaan huolta muiden tavoin, elättämällä heidät ansaitsemallaan palkalla, jota hän ei onnettomuudesta johtuen pystynyt enää hankkimaan.
Köyhyys ei sinällään ole meiltä vienyt mitään, on vain pitänyt tyytyä siihen tosiasiaan, että ei ole varaa, eikä sitä siihen aikaan vaadittukaan. Iän karttuessa meitä pyydettiin kotiapulaisiksi jo kansakouluaikana kesäisin.
Olihan opittu kotona paimentamaan pienimpiämme, joten ihmiset luottivat siihen että kykenemme heidän lapsiaan hoitamaan ja kotitöihin on aina pitänyt osallistua, joten nekin osattiin tehdä ainakin jotenkin ja olihan näin muutama suu vähempänä ruokapöydästä kotona.
Huolimatta siitä, vaikka vanhemmillamme ei ole ollut varaa meitä kouluttaa, olemme jokainen pärjänneet elämässämme ihan kiitettävästi. Osa meistä on ollut kunnallisissa luottamustehtävissä, kuten valtuustossa, kunnanhallituksessa ym. jopa ylikunnallisessakin päätöksenteossa ja nuorimman siskoni kanssa olemme vielä mukana kumpikin omalla tahollamme ja tietenkin Vasemmistoliiton riveissä.
Aatesuunta on saatu jo syntymälahjaksi kotoa, sillä se on ainoa puolue, joka on todella vähäosaisen ihmisen puolella.
Elämän koulu on opettanut meitä kaikkia olemaan sen heikompiosaisen puolella asioita käsiteltäessä ja juuri heidän, jotka eivät itse pysty pitämään puoliaan, sillä rikkaat kyllä osaavat valvoa etunsa ja pärjäävät tässä kovassa maailmassa.
Nyt vanhempana ymmärtää sen miten paljon äiti ja isä saivat kestää ja miten valtava huoli on painanut heitä lapsikatraan eteenpäin viemisestä silloisissa oloissa.
Me lapset saammekin olla kiitollisia heille siitä kaikesta mitä olemme saaneet.
Voin sanoa, täydestä sydämestäni, että meillä on ollut rikas, vaikkakin köyhä lapsuus. Ne lapsuudessa yhdessä koetut ilot, surut ja kaikki vastoinkäymiset ovat tehneet meistä yhteenkuuluvaisia, eli suuressa lapsilaumassa on pitänyt aina ottaa toisetkin huomioon.
On olemassa sanonta, ”aika kultaa muistot,” mikä on todella armollista, sillä ei kaikkea mennyttä kannata murehtia, kun ei sitä ole voineet vanhemmatkaan muuksi muuttaa, puhumatta meistä, jotka olimme pieniä lapsia. Elämä tuo meille jokaiselle oman polkunsa mitä kulkea ja on vain mentävä eteenpäin. Jos kuitenkin toivoa saisi, niin ei kenellekään soisi sellaista köyhyyden taakkaa, kuin mitä kantoivat meidän vanhemmat.